Itsekritiikki - ystävä vai vihollinen?

Ronnie Grandell on todennut, että itsekritiikki on usein kielteistä ja epätoivoista – se ei tarjoa rakentavia ratkaisuja eikä anna uskoa parempaan tulevaisuuteen. Mutta mistä tämä itseä ruoskiva ääni kumpuaa? Miksi jotkut ovat armottomampia itselleen kuin toiset? Ja ennen kaikkea: voiko itsekritiikkiä oppia käsittelemään niin, että siitä tulisi enemmän ystävä kuin vihollinen?

Itsekritiikin juuret

Itsekriittisyys ei synny tyhjiössä. Se voi juontaa juurensa lapsuudesta, ympäristöstä ja jopa aivojen tavasta käsitellä uhkia. Olemme kaikki oppineet suhtautumaan itseemme tietyllä tavalla – ehkä perheessämme arvostettiin suorituksia, ehkä kohtasimme nuorena paljon arvostelua tai opimme, että vain täydellisyys on riittävää. Mallioppiminen vaikuttaa vahvasti: jos ympärillämme olevat aikuiset suhtautuivat itseensä ja muihin kriittisesti, on todennäköistä, että olemme sisäistäneet saman tavan.

Toisinaan itsekritiikki on keino välttää epämiellyttäviä tilanteita. Ihmisaivot pyrkivät suojelemaan meitä kivulta ja pettymyksiltä, ja itsekritiikki voi muodostua tavaksi hallita epävarmuutta. Jos vaadimme itseltämme täydellisyyttä, vältämme epäonnistumisen mahdollisuuden – tai ainakin yritämme.

Suorittamisen paradoksi

Moni ajattelee, että itsensä ruoskiminen on tie menestykseen. ”Jos en vaadi itseltäni paljon, en saavuta mitään”, saattaa mieli väittää. Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että liiallinen itsekritiikki voi johtaa ahdistukseen, uupumukseen ja jopa lamaantumiseen. Kun emme koskaan ole tarpeeksi hyviä omissa silmissämme, emme myöskään koe aitoa onnistumisen iloa. Työelämässä tämä voi tarkoittaa loputonta suorittamista ja pelkoa siitä, että paljastumme huijareiksi – vaikka tosiasiassa osaamisemme riittäisi aivan mainiosti.

Miten itsekritiikkiä voi haastaa?

On tärkeää kysyä itseltään: auttaako tämä tapa ajatella minua elämään hyvää ja merkityksellistä elämää? Itsekritiikki ei ole aina huono asia – joskus se voi auttaa meitä kehittymään ja tekemään parempia valintoja. Mutta silloin sen tulisi olla rakentavaa, ei musertavaa.

Muutama askel voi auttaa irrottautumaan haitallisesta itsekritiikistä:

1. Huomaa, milloin olet itsellesi liian ankara. Kuinka puhuisit ystävällesi samassa tilanteessa?

2. Tunnista taustasyyt. Onko itsekriittisyys sinulle opittu tapa? Milloin se on alkanut?

3. Harjoittele itsemyötätuntoa. Myötätunto itseä kohtaan ei tarkoita laiskuutta tai kehittymisen lopettamista – päinvastoin, se antaa voimaa kasvaa.

4. Kyseenalaista vaatimukset. Onko todella totta, että sinun täytyy onnistua täydellisesti ollaksesi arvokas?

5. Anna itsellesi lupa epäonnistua. Epäonnistuminen ei määrittele sinua, vaan se on luonnollinen osa oppimista ja elämää.

Vapautuminen alkaa itsensä hyväksymisestä

Kun opimme suhtautumaan itseemme myötätuntoisemmin, voimme löytää uudenlaista vapautta ja rauhaa. Se ei tapahdu yhdessä yössä, mutta pienet muutokset voivat tehdä suuren eron. Voimme alkaa kuunnella itseämme uudella tavalla – ei vain arvostelevalla, vaan myös ymmärtävällä äänellä.

Itsekritiikki ei ole kohtalo. Voimme valita, kuinka paljon sille annamme valtaa. Ja ehkä lopulta huomaamme, että se ei ollutkaan vihollinen – vaan vain väärin ymmärretty osa meitä, joka kaipasi lempeämpää katsetta.